tiistai 22. heinäkuuta 2014

Halataan kun tavataan

Tää tulee olemaan 781. blogiteksti, minkä tulen kirjoittamaan Ina's lifestyleen - mun omaan luomukseen, 4 vuotisen elämäntaipaleen ja nuoruuden kehtoon. Muistan vieläkin ne ensimmäiset kipristelevät tunteet, kun sain blogiin kehuja tuntemattomilta ja sain vastata yhtä suurella innolla takaisin. Muistan elävästi sen, kun kirjoitin 2010 vuonna Serbiassa kesälomalla ollessani onnellisuudesta ja kiitollisuudesta, kuunnellen samallla kyynel silmäkulmassa Ronan Keatingin balladia If tomorrow never comes. 14-vuotias tyttö, joka otti uhkarohkeasti napakorunsa vain vuotta aikaisemmin ja tunsi valtavaa halua kirjoittaa elämän arkiasioista, tunteista, ystävistä, rakkaudesta ja pohjanoteerauksena antanut omaperäisen huumorin kukan kukkia siihen tyyliin, että ''Shakiran ääni kuullostaa siltä kuin olisi nielaissut kamelin pallin''. Ton letkautuksen mä muistan aina. Olen saanut herättää tunteita, olen saanut piristää ja jopa parhaassa tapauksessa koskettaa ihmisiä hyisevässä talvipakkasessa otetuilla valokuvilla ja (Inamaisen) rönsyilevän tekstin avopulpahduksilla. 


Olen saanut puolelleni valtavan lukijakunnan, oppinut tunnistamaan vankat vakiolukijat jopa nimeltä sekä tutustunut uusiin ihmisiin, saanut kavereita ja jopa ystäviä. Olen tuntenut herkeämätöntä paloa mennäkseni ulos kuvaamaan idyllisemmät otokset kesäiseltä pihamaalta ja kirjoittanut kuin syvässä adrenaliinihurahduksessa blogitekstejä sydäntä painavista asioista, mietteistä ja omista kokemuksista. Olen itkenyt lukijoiden ystävällisyyttä, vilpittömyyttä ja heidän sanojensa kauneutta. Olen kokenut syvää vuorovaikutusta, kuin lauhken lampaan empatiakykyä ja puolustamista. Linkattuja biisejä, erillisiä sähköpostiviestejä, voi, on niin paljon ihanaa mitä muistella. Kokemuksista parhaita ovat olleet erilaiset reissut bloggaajakavereiden kanssa Helsingin yöelämässä johon sisältyi 3x kertaa grillille saman taksimatkan aikana, koska tuppasi tulemaan vaan niin makkaraperunoiden nälkä - tai kun meidän 6 hengen tyttöporukalla vietimme aikaa Turussa, Jyväskylässä ja viimeiseksi Helsingissä Blog Awardseissa kiertäen. Siinä sai kokea pienen pientä luksusta ja juhlahumua kerrakseen, mitä en olisi varmasti saanut kokea muuten 19-vuotiaana Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla. Lukemattomia yhteistöitä, Indiedays Inspiration- konseptiin kuulumista. Mieleenpainuvimmat yhteistyöt tälle maalaistytölle olivat ASUSin katumuotikuvakilpailu, mistä sain eniten ääniä ja olisin päässyt Helsinkiin muotikuvauksiin, mutta jouduin ne perumaan ulkomaan matkan takiani. Kuitenkin se kunnia siinä lukijoiden äänestyksessä 1. oli jo niin iso juttu itsestään, että ei se edes haitannut. Kolmen parhaan joukkoon sijoittuminen New Yorkin matkan kilpailussa, vaikka arpaonni ei omalle osalleni heilahtanutkaan, olin jälleen ylpeä siitä, että mulla oli mahdollisuus pärjätä tuossa kisassa. Pääseminen mukaan I love me- messuille viralliseksi bloggaajaksi jota haastateltiin bloggaajapisteessä The Voicen vieressä ja se, että osa lukijoista tuli mua varta vasten sinne katsomaan ja suloisesti juttelemaan. Kuinka monet halaukset teidän kanssanne olen saanut vaihtaa. Kuinka monta hymyä ja ystävällistä kohtaamista. Sydämessä tuntuvia ylpeyden aiheita ja halu antaa vastavuoroisesti itseltäni jatkumona jotain lämmintä takaisin.



Tulen nyt luultavasti kirjoittamaan viimeistä postausta Ina's lifestylen kirjoihin. Tuntuu, että en usko tätä itsekään, sillä mun on vaikea sanoa ääneen Näkemiin - mun rakkaalle blogille, joka oli ennemmin mulle lähes puolielämää, näin kuvainnollisesti. Vähä niin kuin pieni sylivauva, jonka kasvupyrähdystä olen saanut katsoa vierestä äidin vaistoin. Kuten äidin ja vauvan välinen symbioosi, siihen asti kunnes vauva alkaa huomata, että hän onkin erillinen osa äitiä, oma yksilö, jolle tulee kehittymään oma temperamentti, persoona ja mielipiteet. Mä olen kasvanut siitä 14-vuotiaasta ''vauvasta'' 19-vuotiaaksi naisenaluksi, oppinut näkemään että kaiken sen pinnan alla lepää todellinen kauneus, oppinut kyseenalaistamaan, toistaiseksi nauramaan vielä yhtä kovaa kuin seiskaluokkalaisena. Huomannut, ettei se elämä olekaan niin helppoa ja että ne kipupisteet eivät välttämättä koskaan katoa ympäriltä hengitettävästä ilmasta, mutta jaksanut silti uskoa hyvään. Oppinut keskittymään ja nauttimaan enemmän tästä hetkestä, ilman kameraa, somevillitystä ja suodatinta. Myöntänyt itselleen, että joskus se vaikein päätös on ainut oikea. Kai sitä kutsutaan luopumisen tuskaksi.

Se onnenkyynelten määrä, kun sain tämän plakaatin omakseni. En voi koskaan tarpeeksi kiittää teitä lukijoita tästä. ♥ Oon niin tavattoman ylpeä tosta. 

Nimensä mukaisesti Ina's lifestyle on kertonut minun elämästäni, eikä rajoittuneesti vaan yhdestä elämän osa-alueesta tai harrastuksesta kuten leipomisesta tai liikunnasta. Vielä vähän nuorempana sitä käveli vaikka tulta päin, mutta enää en halua enkä uskalla antaa itsestäni sitä, mihin ennemmin pystyin. Tiedän, että yksi suurimmista syistä blogini menestykselle on ollut varmaankin se elämäniloisuuteni ja avoimuuteni, mutta tietynlainen julkisuus tuo pidemmän päälle aika paljon paineita. Haluan tehdä kaikki rakastamani asiat täysillä sydämestäni, mutta en ole pitkästä aikaa tuntenut sitä tunnetta kun on ollut aika istahtaa tuolille ja vääntää postausta. Kokeilin rauhallisempaa postaustahtia sen toivossa, että ehkä se inspiraatio ja palo tähän hommaan vielä löytyisi, mutta niin ei tapahtunut. Tajusin viimein, että blogini yritti sinnitellä pitkään samanlaisena ja palvella teitä lukijoita yhtä arvokkaasti vanhalla tutulla tyylillään, mutta se blogin sydän ei vaan pumpannut verta enää siihen. Vaikka kuinka yritti antaa tekohengitystä, uudelleen ja uudelleen, se ei vaan tuntunut samalta. 

En halua ylläpitää turhaan Ina's lifestyleä loputtomiin, jos en nää sille mitään tulevaisuutta. Haluan siirtää voimavarani ja energiani niihin asioihin, mitkä koen tässä elämäntilanteessa tärkeämmiksi. Kuten sanoin, mun bloggaustyyli on aina tähän asti ollut melko avoin, joten en osaa kirjottaa sillee ''puolittain'' lifestyle blogia, koska silloin se ei tuu suoraan mun sydämestä enkä pysty antaa persoonaani ulos haluamallani tavalla. Tuntuu, että olen silloin vankilassa. Haluan keskittyä vielä paremmin mun ihmissuhteisiin, kouluun ja töihin. Sekä ennen kaikkea omaan itseeni, haluan löytää itsestäni uusia puolia ja ottaa etäisyyttä blogimaailmaan. Jos joskus palaan, palaan sillä samalla sydämen sykkeellä kuten silloin alussakin. Sen mä lupaan.



Vaikka jäähyväiset on lähes poikkeuksetta surulliset, toivon, että muistatte mut tälläisenä Inana kuten tässä kuvassa. Hymyilevänä, ehkä hieman sekopäisenä leijonapäänä. Juna symboloi matkaa kohti jännittävää ja tulevaa, elämää missä on monta eri pysäkkiä - ja hyvä niin. Tarpeen tullen voi hypätä pois, mutta seuraavassa junamatkassani aion nähdä mahdollisimman monta eri kanssakulkijaa ja luonnonmaisemaa. En halua tyytyä siihen lähimpään pysäkkiin vaan matkustaa niin kauas kuin sielu sietää. Luottaa sydämen sanaan, sillä yleensä se ei puhu puppua. Halataan kun tavataan. ♥

Rakkaudella, Ina

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Hän, sai mut uskomaan, hän..

.. sai mut toivomaan, hän, ja vielä enemmän. ♥ J. Karjalaisen ''Hän''.  Tämän tasatempoisen letkeän ja rahoittavan kappaleen tahdissa kirjoittelen viime viikonlopun ihanasta mökkireissusta. Punkin pureman pelko sai jäädä taakseen ja uskaltauduin kaislikkoon valokuvailemaan. Näpräsin etuhiukseni taka-alalle Lilla myy- nutturalle ja nauroin sisäisesti, kun Samuli seisoi meren aallokoissa tyyssijassa ja uskaltautui uimaan hyisevään veteen. 
Samuli ja Olli viimeistelee meidän upeaa hiekkateosta.
Katsokaahan häntä. Eikö olekin upeat seinämät ja vallihauta? Siinä se pääkallon näköinen mötkäles jöpöttää. Tyytyväisenä hiekalla. Itse hiekkakasa. 
..''Hän, kun kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän. Tunnen saman ikävän, kun poissa on hän. ''
Viihdyttiin mökillä Samulin perheen ja isovanhempien kanssa koko viikonlopun. Lauantaina päiväsaikaan lähdettiin Samulin, hänen äidin ja siskon kanssa pienelle lenkille merenrantaa pitkin. ILMAN kenkiä. Pyh, eihän siellä mitään tossukoita ois tarvittukaan, ois ollu vaan tiellä. Välillä piti kahlata veden yli ja aidatulla ranta-alueella meitä kummallisia ihmisiä jaksoi töllöttää suloisen lauhkeat lampaat. Ihanaa, ku ne saa elää siellä luonnon rauhassa yhtenä laumana. Aurinko porotti niin lämpimästi. Pelattiin beachilla vielä hetken frisbeellä (koukututtiin tähän jo keväällä Sampun kanssa ja ollaan jo itse lajissa aika mestareita xD). Mutta voi että mä nautin tosta kävelystä, se tuntui niinkuin jännittävän kutkuttavalta kesäretkeltä. Suomen kesä on kaunis, kun vaan sille päälle sattuu. ♥
Niin kauniit & ihanat sisarukset ♥
Mun oli pakko julkaista muutama upea otos Riinasta ja Elisasta. Miten kuvankauniita naisia. Aurinko säteilee herttaisesti tuolta hiusten takaa. 
Käytiin porukalla jätskitötteröillä ja toi yksi pallo, mikä oli jumbo kokoinen, maksoi ainoastaan 1,50 e. Ja maistoin ensimmäistä kertaa Fazerina jäätelöä, oli ihan syntisen hyvää. Miksi pallojäätelöt maistuu aina paremmilta vohvelista kuin paketista?
''Hän, sai mut nauramaan, hän, sai mut laulamaan, hän, antoi mulle sävelmän.''
Oon viime aikoina ollut iloinen siitä, että oon saanut nauttia läheisten ihmisten läsnäolosta, kesämiljöössä, kotoseuduilla. Niinhän se on, että elämässä ne pienet ja joskus mitättömiltäkin tuntuvat arkiset hetket tulee joskus olemaan meidän muistoissa niitä suurimpia sykähdyksiä, elämän henkireikiä. Oli ilo hakea mumma yksi ilta meille pyörätuolilla syömään jauhelihakeittoa. Meinasi itku tulla, kun toinen oli laittanut uuden olkihatun päähän ja valmistautunut lähtöön oikein kesävarustein. Kyseli ja ihmetteli ''Ai onko tähän pihalle tullu tämmönenkin'' ja huvittavasti pelkäsi mun kovatempoista kyytiä, mutta vakuutti luottavansa mun kuljetustaitoihin. Mähän oon hyvä lapsenlaps.

Oon tavannu ystäviä sekä lapsuudenystäviä, keitä oon tuntenu jo esikoulusta saakka. Iloinnut inssin läpipääsystä ja siitä niin sympaattisesta inssisedästä, jonka pelkkä puheääni oli niin rauhoittava ja kiva. Iloinnut autolla ajamisesta, mutta samalla tuohtunut auton sammumisesta risteykseen. 

Tänään yksin kotona ollessani, päädyin lukemaan sellaisen äidin blogia, jonka lapsi sairastui vakavaan keskushermostolliseen sairauteen. He tiesivät menettävänsä lapsen ennenaikaisesti, mutta siis.. voi itku kun aloin lukemaan niitä runoja ja värssyjä mitä hän oli poismenneestä lapsestaan kirjoittanut. Siinä vaiheessa mun kaikki tunnekanavat avautui ja mä vaan itkin puoli tuntia ihan täysiä, samalla aloin ikävöimään Samulia, Anaa ja tataakin. Ne lähti toissapäivänä Serbiaan. Tää tulee olemaan pisin aika erossa toisistamme, mutta onneksi whatsapin ääniviestit ja Skype on edes keksitty. ♥ Inttileskeydestä sen verran, että itkin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla ikävää, oon nimittäin koko viikon touhottanut ja ollut paljon kavereiden kanssa, että en oo varmaan ehtinyt tunteilla hirveesti. Kaiken tän keskellä löydän paljon hyviä puolia tästä armeija-ajasta, ikävän ja erillä olon seurauksena huomaa entistä vahvemmin miten toisesta välittää ja seuraavaa tapaamista odottaa kuin kuuta nousevaa. En siis aio itkeä joka ilta itseäni uneen- tyylillä, vaan reippaasti aion tehdä omia juttuja ja siitä mä todella kyllä nautinkin.

Huomenna lähden Helsinkiin ja aion majailla siellä varmaan noin viikon verran ystävien luona. Ihanaa, tää on tätä kesää. ♥

- Ina