torstai 18. elokuuta 2016

Uusi elämäntilanne

.. on sytyttänyt sisimmässäni ennennäkemättömän tulen. Roihun, minkä hehkua en halua pienentää. Ja sitä niin kaunista paloa ei ole asettanut meistä kukaan, ei kukaan kuolevainen. 
Heittäydyn rakkauden pomppulinnaan. Jotta uskallan, on perustalla vahva luottamus ettei muhun voi sattua, ainakaan kovin kovaa. Mahaa kutkuttaa ja vauhti tuntuu hurjalta, silti en halua himmata. 
Juon sitruunajääteetä ja ihmettelen pieniä asioita. Ohikiitävä hetki ei olekaan merkityksetön, sen voi tallentaa albumin lisäksi sydämeen. Ja kantaa parhaat muruset ja opit mukana, vaikka se Jansportin reppu vaihtuikin Adidakseen. 
Vanha vaihtuu uuteen, kuten kotelosta kuoriutuu toukka ja toukasta perhonen. Tällöin perhonen on käynyt luonnollisen kasvuprosessin, mutta hän olisi voinut yrittää lähteä lentoon liian aikaisin. Mustelmia, piilotettuja kyyneleitä ja ylpeyden nielemistä. Eihän sitä voi tietää ellei kokeile. 
Hän sai tulta siipien alleen ja tunsi olevansa kuolematon. Niinkin täytyi käydä, että todellinen voitto kävisi toteen. Oli oltava utelias ymmärtääkseen enemmän ja syvemmin. Hän joutui kohtaamaan kipupisteensä, epävarmuutensa ja menneisyytensä. Hän halaji sydämessään muutosta, entinen ei sieluaan enää ravinnut.
Rohkea tiikeri symbolisoi pikkuvarpaalla laavaan astumista. Lopuksi hän ymmärsi, että laava oli saanut omassa mielessä liian leveät mittasuhteet. 
Itsenäinen, mutta ei kova. Auttavainen, mutta ei omaa elämäänsä uhraava. Iloinen ja vähän väliä murheellinen. 
Hän opettelee laskemaan alas kasautavan kivitaakkansa. Välillä onnistuu ja välillä epäonnistuu pahasti. Oppii ja opettelee, oivaltaa ja ihmettelee, miten kevyeksi oloni onkaan tarkoitettu.
Hulluttelee kuin lapsi. Itkee ja kaipaa syliä kuin lapsi, eikä vielä tunnista, koska pitäisi olla tarpeeksi aikuinen. Mitä muut ja maailma ajattelee? 

Saanhan olla lapsi. Ja oikeastaan monessa asiassa minun kuuluisikin olla, ellei lapsi niin lapsenkaltainen.

On niin liekeissä sisälle syttyneestä tulesta, että haluaisi kaikkien ihmisten kokevan tuon samaisen roihun. Se roihu eläköön ikuisesti.

- Ina

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Virallisesti tamperelaisia


Toissapäivänä Kyproksen reissun jälkeinen kotiinpaluu oli tavallista jännittävämpi. Emme nimittäin puksutelleet junalla suorinta tietä kohti Etelä-Pohjanmaata ja Seinäjoen pysäkkiä - vaan jäätiin jo puolivälissä pois.
''The next stop - Tampere''.. ♥ :'D Isojen matkalaukkujen kanssa käveltiin ihmettyneinä ja onnellisina kohti uutta kämppää. Havainnoitiin, että tyypithän on ihan virkeästi liikenteessä maanantai-iltana ja suloinen kaupungin syke tuntui jo suonissa. Fiilis oli todella sanoinkuvaamaton. Ystävämme Tam tuli samana iltana moikkaamaan meitä ja auttamaan huonekalujen järjestyksessä. Iloksemme naposteltiin pizzat poskeen ja nukkumaan mentiin vasta silloin, kun maltettiin.

Seuraavana aamuna herättiin verhottoman ikkunan takaa tirkistävään auringonpaisteeseen. Jatkettiin muuttokuorman purkamista ja yht'äkkiä iski totuus päin kasvoja; me OIKEASTI asutaan täällä. Meidät on sidottu nyt nippusiteillä tänne kaupunkiin (:-D), eikä mummalle pyöräilläkään ihan 5 minuutissa keittämään kahvia tai kävellä silmät ristissä maailman tutuimpiin Ilmajoen kotikulmiin. O-ou. Matkaväsymyksen ja alkushokin johdosta itkeä tirautin aika monet kyyneleet peiton alla tästä ''alkujärkytyksestä'', hahah. Ihan vaan tiedoksi, että eihän mitkään isot elämänmuutokset ole koskaan helppoja. Pieni epätietoisuus tulevan vuoden sisällöstä jyskyttää takaraivossa, mikä ei ollenkaan helpottanut rääkypuuskan määrää. Mutta heti ku sai puhua muutaman läheisen ihmisen kanssa puhelimessa, mm. äidin niin kas kummaa elämä alkoi näyttämään pikkuisen kirkkaammalta. ♥ Pieniä suunnitelmanpoikasia tulevalle vuodelle on jo mietinnässä, mutta niistä kerron vasta silloin kun kaikki on varmaa. En aio stressata ja panikoida turhaan itseäni kuoliaaksi. Pyrin heittämään kaikki sellaiset ajatukset romukoppaan. Minä elän!

Jokainen elämäntilanne kasvattaa ja opettaa jotain ihan uutta. Kuten yksi minulle rakas ihminen sanoi ihanan yksinkertaisesti; vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Miten helpottavalta se tuntuikaan kuulla. Vaikka perusasiat minulla on tällä hetkellä oikein hyvin. Se että en päässyt kouluun, oli tietysti aluksi aika kova pettymys. Mutta sydämen varmuus siitä, että tää vuosi tulee olemaan hyvällä tavalla erilainen kuin aluksi suunnittelin, antaa minulle sisäisen rauhan. Vaikka levoton lapsi sisälläni panikoisi elämää välillä ihan turhaankin, tiedän että onneksi sekin on normaalia. Minä sentäs ELÄN! Herra pitää aina huolen omistaan.


Matt.6:25-34
25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 
26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!
27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
28 "Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää.
29 Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. 
30 Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
31 "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?'
32 Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä.
33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.
34 Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet

- Ina